Kettu kehrää kanille uniaan. Kertoo totuuksia, kunnes niistä unelmiisa lipsuu.
Sylissään kaipaamaansa pitää, ystäväänsä ja ymmärtäjäänsä.
Pois se pyristelee.
Vapaaksi, kylmään.
Nälkää ja tuskaa tuntemaan sydänyötä suutelemaan.
Kermahännän ydin yksinäisyydestä täyttyy, silloin se murtaa tuon pienen hyppijän. Koloonsa kaksi oviseen vetäytyy.
Ruokaa se vain oli, kani pieni ystävä.
Niin se on vain nähtävä, mut ei toista sen kaltaista, näin oli tehtävä.
Tuumi helminauhan tekijä, taivaan valojen sytyttäjä.
Nyt repo ainoana huoliaan kantaa, kun kanille ei voinut vapautta antaa.
Kettu itseään kuvajaisesta etsii ja samankaltaisen tahtoo löytää, viekkahan vietteliän, kasvojen vaihtajan, arvoisensa valehtelian.
Kipu huokaa syvältä, tunne tyhjyyden.
Täyttää se punaturkkisen hiipiän. Kosketuksen tuntea halusi, jotta tuska ei kipua kaluaisia.
Elon todeksi tietäisi, sen antaman painon kestäisi.
Kyyneleet valuvat alla sinitaivaan, kun ottaa vastaan ystävä ylellinen, ainut ja ainut kertainen.
Antaa unohduksen hunnun teoille pahoille.
Anteeksi pyyntöä ei pois työnnä, ei armosta annetusta oikeutta hae.
Nyt sen kevyt jalkakin tietää, kun viimeisen kerran kotinsa kiertää. Turkkiinsa se kunnonsa laskee, jolloin töpöhäntä sen takaisin syliinsä hakee.
Yhteen on taas sekoittunut heidän elämänsä hiekka.
On nyt murtunut ajan miekka, kun erilainen sai toisenlaisen ystävän.
Uuden hetken ainutlaatuisen , vähän epätäydellisen vajaavaisen.
Tunteen turvallisen, luottavaisen.
Muuta ei tarvinnut nyt tää kettu, jolla oli sydän kipeä.
ei muuta, kuin painaa pään alle tän ystävän kaninkäpälän ja kuulla minä sinusta välitän.
Ps. Ainutlaatuinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti